Etelä-Afrikan rautatieliikenne

Metrorail-paikallisjunia ratapihalla Etelä-Afrikan Johannesburgissa vuonna 2011.

Etelä-Afrikan rautatieliikenne on yksi Etelä-Afrikan liikenneverkon tärkeimmistä osa-alueista. Rataverkko on Afrikan mantereen laajin ja kehittynein ja palvelee kaikkia maan suuria kaupunkeja.[1] Hieman yli 20 000 kilometrin kokonaispituus tekee rataverkosta maailman 15. pisimmän.[2] Lähes koko rataverkko on valtiollisen Transnet-yhtymän omistuksessa.

Historia

Etelä-Afrikan ensimmäinen rautatie oli 3,2 kilometrin pituinen satamarata, joka avattiin Durbanissa vuonna 1860.[3] Kapkaupungin ja Wellingtonin välisen 72 kilometrin pituisen rautatien rakennus oli aloitettu jo ennen, mutta viivästyksien vuoksi yhteys avattiin vasta vuonna 1862. Seuraavina vuosina koko Kapmaan alueella aloitettiin merkittävä määrä uusia rautatieprojekteja.[4]

Transvaalissa, nykyisen Etelä-Afrikan pohjoisosassa, buurit rakensivat kaksi rataosuutta erillään brittiläisen Kapmaan alueen rautateistä: Pretoriasta Portugalin Itä-Afrikan Lourenço Marquesiin sekä lyhyempi yhteys Pretorian ja Johannesburgin välille. Vuonna 1898 brittien ja buurien rautatiet yhdistettiin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.[4] 1910-luvulla rataverkko oli pitkälti valmis ja yhdisti kaikki suuret kaupungit toisiinsa. Vaikka rataverkko ulottui jo tällöin maan rajojen ulkopuolelle, jopa Pohjois-Rhodesiaan, nykyiseen Sambiaan, asti, Cecil Rhodesin suunnitelma yhtenäisestä rautatieyhteydestä Kapkaupungista Kairoon ei kuitenkaan koskaan toteutunut.[3] Alueen siirtomaiden yhdistyessä Etelä-Afrikan unioniksi vuonna 1910 myös rautatiehallinto uudistettiin ja vastuu rautateistä keskitettiin valtiolliselle South African Railways and Harbours -yhtiölle. Rataverkon sähköistäminen aloitettiin Pietermaritzburgissa 1920-luvulla.

Rautatiehallinto uudelleenorganisoitiin 1980-luvulla ja yksittäisen valtionyhtiön sijaan rataverkko siirtyi valtion alaisen Transnet-yhtymän alaisuuteen. Osa rautatieliikenteeseen liittyvistä toiminnoista on sittemmin yksityistetty, mutta rataverkko itsessään on edelleen lähes kokonaan valtion omistuksessa.

Liikenne

Blue Train.

Maan tieverkoston laajentumisen ja moottoriteiden laadun kohenemisen johdosta rautatiet ovat menettäneet suosiotaan matkustustapana erityisesti pidemmillä matkoilla. Vaikka paikallisjunat ovatkin suuressa suosiossa kaupunkialueilla, on useita pidemmän matkan vuoroja jouduttu lakkauttamaan tai harventamaan, minkä vuoksi enää alle puolet maan rataverkosta on aktiivisessa käytössä.[1] Tavaraliikenteellä on nykyään entistä tärkeämpi merkitys maan rautatieliikenteessä, ja se pitääkin useita muuten vähäisessä käytössä olevien rataosuuksien ylläpitoa taloudellisesti kannattavana.[2]

Shosholoza Meyl-juna Vereenigingissä, Gautengissa.

Transnet ja Etelä-Afrikan rautatiet yleensä ovat erityisen tunnettuja luksusjunistaan, kuten Kapkaupungin ja Pretorian välillä kulkevasta Blue Train -junasta ja Rovos Rail -yhtiön Pride of Africa -junasta. Ensimmäisenä mainittua pidetään usein yhtenä maailman hienoimmista luksusjunista, ja 1 600 kilometrin junamatka Blue Trainilla on yksi maan turistivalteista.[2]

Paikallisten suosiossa ovat suurimpia kaupunkialueita palvelevat Metrorail-paikallisjunat, joiden kohderyhmänä ovat erityisesti vähätuloisemmat eteläafrikkalaiset. Gautengin, Länsi-Kapin, Itä-Kapin ja KwaZulu-Natalin provinsseja palvelevalla Metroraililla tehdään päivittäin yli 2 miljoonaa matkaa.[5] Uusin lisäys paikallisliikenteeseen on vuonna 2012 avattu Johannesburgin ja Pretorian välinen Gautrain-paikallisjunarata, joka palvelee alueen lähiöitä sekä OR Tambon kansainvälistä lentoasemaa, joka on maan liikennöidyin.[6]

Etelä-Afrikan pitkän matkan rautatieliikenteen johtava yhtiö Shosholoza Meyl liikennöi säännöllisesti maan kaikkien suurten kaupunkien välillä, ja sen verkosto ulottuu maan kaikkiin yhdeksään provinssiin.

Rataverkko

Etelä-Afrikan rataverkko.

Lähes koko 20 000 kilometrin rataverkko käyttää 1870-luvulla vakiintunutta 1 067 mm raideleveyttä, sillä se todettiin 1 435 mm normaalileveyttä käytännöllisemmäksi ja edullisemmaksi valinnaksi vuoristoseuduille rakentaessa.[2] Vuonna 2012 avattu Gautrain-järjestelmä käyttää muusta verkosta eroten normaalileveyttä.[7] Osa maan viranomaisista on myös ehdottanut kokonaan normaalileveyteen siirtymistä.

Noin 50–80 % maan rataverkosta on sähköistetty. Suurin osa junista, muun muassa kaikki paikallisliikenne, käyttää 1920-luvulla käyttöön otettua 3000 V tasajännitettä.[8] 1980-luvusta lähtien eräillä rataosuuksilla on otettu käyttöön myös 25 kV ja 50 kV vaihtojännitteet, jotka ovat erityisesti tavara- ja malmijunien käytössä.

Yhteydet ulkomaille

Maan rataverkko on yhdistetty Namibian, Botswanan, Zimbabwen, Lesothon, Swazimaan ja Mosambikin, eli kaikkien Etelä-Afrikan naapurimaiden, rataverkkoihin. Mosambikin rata on kuitenkin huonossa kunnossa, ja Namibiaa lukuun ottamatta muihinkaan maihin ei ole säännöllistä matkustajaliikennettä. Namibian valtiollinen rautatieyhtiö TransNamib liikennöi matkustajajunilla Etelä-Afrikan Upingtonin kaupunkiin, josta ei kuitenkaan ole matkustajaliikennettä muualle Etelä-Afrikkaan.

Lähteet

  1. ↑ a b South Africa - ICOMOS World Report on Monuments and Sites in Danger 2002: Heritage @ Risk www.icomos.org. Viitattu 25.12.2018.
  2. ↑ a b c d South Africa | History, Map, & Facts Encyclopedia Britannica. Viitattu 25.12.2018. (englanniksi)
  3. ↑ a b Railways in South Africa www.sinfin.net. Viitattu 25.12.2018.
  4. ↑ a b SAR & Transnet History mysite.mweb.co.za. Arkistoitu 16.7.2011. Viitattu 25.12.2018.
  5. ↑ ANA: Cable theft disrupts Metrorail’s Joburg-Pretoria train service The Citizen. Arkistoitu 1.1.2019. Viitattu 1.1.2019. (englanniksi)
  6. ↑ Johannesburg Airport Gautrain www.johannesburg-airport.com. Viitattu 1.1.2019.
  7. ↑ Standard-gauge finds favour in South Africa International Railway Journal. Viitattu 1.1.2019. (englanniksi)
  8. ↑ Duffy, Michael C.: Electric Railways 1880–1990, s. 143. The Institution of Engineering and Technology, 2003.

Aiheesta muualla

  • Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Etelä-Afrikan rautatieliikenne Wikimedia Commonsissa