Itä-Karjalan Kansanopisto

Itä-Karjalan Kansanopisto eli IKKO on Savonlinnan Punkaharjulla toimiva kansanopisto, joka perustettiin Laatokan rannalle Impilahden Viipulanniemeen 1906. Sieltä se siirtyi 1940 Punkaharjun Valoniemeen.

Opisto on panostanut voimakkaasti maahanmuuttajaväestön koulutukseen. Sen opetussisältöön kuuluvat suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin linja, matkailu- ja kielilinja, lasten- ja kodinhoidon linja, viestintä- ja ilmaisutaidon linja sekä peruskoululinja kymppiluokkineen. Opisto antaa maahanmuuttajien ammatilliseen peruskoulutukseen valmistavaa valmennusta ja tarjoaa ammattitutkinto-opintoja asioimistulkeiksi, kotityö- ja siivousalalle, koululaisten aamu- ja iltapäivätoiminnan ohjaajaksi, hierojaksi ja maaseutumatkailun alalle. ^[1]

Itä-Karjalan kansanopiston historiaa

Opiston perustaminen

Ajatus kansanopiston perustamisesta Itä-Karjalaan (Laatokan ja Suomen entisen itärajan välinen alue) Salmin ja Sortavalan seudulle virisi 1890-luvun loppupuolella.^[2] Sortavalan laulujuhlilla vuonna 1896 perustettu valmisteleva toimikunta pani toimeen rahankeräyksen, jota vuonna 1901 Savo-Karjalaisen osakunnan (myöhemmin Karjalainen osakunta) aloitteesta ^[3]valittu johtokunta jatkoi. ^[4] Johtokunnassa ja seminaarin perustamisessa oli mukana Sortavalan seminaarin opettajia ja seminaarin johtajat Oskar Relander ja Kaarlo Saarialho kuuluivat siihen puheenjohtajina aina 1930-luvulle saakka.^[5] Merkittäviä lahjoituksia tekivät varatuomari Artur Emil Elvfengren ja valtioneuvoksetar Elisabeth Hallonblad.^[6] Puheenjohtajansa O.A. Forsström-Hainarin johdolla johtokunta anoi perustamislupaa uudelle opistolle, jonka paikaksi oli valittu Impilahti. Tietäen viranomaisten nuivan suhtautumisen kansallismielisiksi tunnettuihin kansanopistoihin lupa-anomuksissa vuonna 1902 ja v. 1904 opistosta käytettiin nimitystä maamies- ja emäntäkoulu ja isäntä- ja emäntäkoulu.^[7] Siitä huolimatta perustamislupa heltisi vasta ensimmäisen sortokauden loputtua vuoden 1905 suurlakon jälkeen. ^[8] Johtokunnan valitsema ensimmäinen johtaja, filosofian tohtori Uuno Karttunen tutustui ennen työnsä aloittamista opintomatkallaan Tanskan, Ruotsin ja Norjan kansanopistojen toimintaan.^[9] Ensimmäinen johtajatar, Sortavalasta kotoisin oleva opettaja Aino Airamo ehti toimia tehtävässään 13 vuotta ennen siirtymistään kansakoulunopettajaksi Viipuriin.^[10] Ensimmäiseksi maatalousaineiden opettajaksi ja samalla Itä-Karjalan maatalousseuran neuvojaksi yhdistelmätoimeen valittiin agronomi, sittemmin itsenäisen Suomen järjestyksessä toinen presidentti Lauri Kristian Relander. ^[11][12]

Alkuvuodet autonomian aikana

Opistolle ostettiin Impilahden kirkonkylästä Viipulanniemen tila.^[13] Uusi opistorakennus valmistui v. 1911.^[14] Opiston talous alkoi vähitellen vakiintua valtionavun, kuntien avustuksien ja monien sekä rahastojen että liikelaitosten ja yritysten avulla sekä opiston oman ja yksityisten ystävien varainhankinnan kuten juhlien ja arpajaisten tuloksena .^[15] Itä-Karjalan kansanopistoseura on alusta lähtien toiminut opiston ylläpitäjänä.^{[16] [17]} Opiston perustana oli grundtvigilainen^[18] sivistyskäsitys, joka korostaa opiskelijan yksilöllisiä tarpeita ja opettajan ja oppilaan tasa-arvoista vuorovaikutusta.^[19] Autonomiakaudella toimineiden kansanopistojen kasvatustyön tavoitteena oli käytännöllisten isännän ja emännän taitojen edistäminen, mutta sen tuli tapahtua niin, että samalla kasvatettiin suomalaisuudestaan tietoisia emäntiä tai isäntiä. ^[19] Tavoitteena oli antaa maaseudun nuorille ylessivistävää koulutusta, käytännön taitoja ja kykyä toimia kansalaisena yhteiskunnassa.^[20] Tarkoituksena oli myös kuroa umpeen historiallisista syistä muodostunut juopa Karjalan ja muun Suomen välillä.^[21]

Toinen sortokausi ja 1. maailmansota vaikeuttivat ja rajoittivat niin Itä-Karjalan kuin muidenkin kansanopistojen toimintaa ja kiristivät talouden äärimmilleen ^[22] ja vain yksityishenkilöiden ja yritysten ja muiden tahojen uhrautuvan tuen avulla selvittiin.^[23] Epävakaiden, sotien ja elintarvikepulan vaivaamien vuosien 1917-1919 läpi opiston ohjasi fil. maist., myöhemmin kouluneuvos, Lauri Pelkonen.^[10]

Viipulanniemen kansanopistokurssien sisältö , joka pysyi kutakuinkin samanlaisena ensimmäiset 10 vuotta, noudatti Suomen muiden kansanopistojen omaksumaa yleissivistävien ja käytännön aineiden opetusohjelmaa sillä erotuksella, että käden taitojen opetusta annettiin keskimääräistä runsaammin.^[21] Tyttöjen käsitöissä, kotitaloudessa sekä poikien veistotöissä, joille oli varattu lähes 20 viikkotuntia, tehtiin sekä yksinkertaisia että hyvinkin vaativia käyttötekstiileitä ja kotitarve-esineitä, mm. huonekaluja.^[24] Uskonnonopetusta, jota oli 1 tunti viikossa annettiin myös ortodoksisessa uskonnossa, koska suuri osa oppilaista kuului ortodoksiseen kirkkon.^[25]

Itsenäisyyden aika

Kansanopistojen asema vakiinnutettiin vuosina 1925 ja 1930 säädetyillä laeilla kansanopistojen valtionavusta.^[26] Itä-Karjalan kansanopisto siirtyi itsenäisyyden alkuvuosina entistä voimakkaammin maatalouspainotteiseen opetukseen. Vuonna 1919 valitun uuden johtajan agronomi Kaarlo Kuusamon johdolla opiston 700 hehtaarin maatilasta alettiin kehittää mallitilaa^[27] , jossa opiskelijat tutustuivat kansanopiston teoreettisen maatalousopetuksen soveltamiseen käytäntöön.^[28] 1920- ja -30-luvuilla tila toimi esikuvana ympäristön maatiloille ja sillä oli merkittävä vaikutus maatalouden kehitykselle koko maakunnassa. ^[29] Opistolle perustettiin kauppapuutarha vuonna 1927. Poikien käytännön aineisiin lisättiin paja- moottoriopetus v. 1930.^[29] Kaarlo Kuusamo, joka tunnettiin kuorojen ja soittokuntien perustajana jatkoi opiston jo aikaisemmin tasokasta laulun- ja musiikin teorian opetusta. Kansanopisto-opiskeluun olennaisena osana kuuluviin eri aiheisiin kerhoihin osallistui myös lähiseudun asukkaita ja ne järjestivät myös vapaa-ajan toimintaa kuten ohjelmallisia illanviettoja.^[30] Opistossa hyödynnettiin sisäoppilaitoksen tarjoamia mahdollisuuksia yhteiselämään ja yhteistyöhön kasvattamisessa.^[31]

Tulipalon tuhottua päärakennuksen v. 1928 opistolle rakennettiin uusi tilava ja tarkoituksenmukainen opistorakennus, johon tuli myös sisäoppilaitoksen tarvitsemia majoitustiloja oppilaille.^[32] Valtaosa oppilaista oli kotoisin Laatokan Karjalasta, kolmannes heistä Impilahdelta^[33], mutta 1920-luvulla oppilaiden joukossa oli myös rajan takaa tulleita pakolaisia, joille opisto tarjosi turvallisen ympäristön.^[34][35]

Talvi- ja jatkosodan aika

Opiston työ Impilahdella päättyi vuoteen 1939. ^[36]Opisto asettui jo talvisodan jälkeen v. 1940 Punkaharjulle Valoniemen entiseen täysihoitolaan, jonka ostoon opiston johtaja Kuusamo joutui ottaamaan lainan omiin nimiinsä.^[37] Toiminta väliaikaiseksi aiotussa sijaintipaikassa muuttui pysyväksi, kun välirauhan aikainen toiveikkaana alkanut, ripeästi edennyt jälleenrakennustyö Impilahdella ja valmistelut Viipulanniemeen paluuta varten loppuivat uuteen evakuointiin Karjalasta kesällä 1944.^[11] Kansanopistokurssit jatkuivat lukuunottamatta paria kurssitonta lukukautta lähes normaalin pituisina sodankin aikana Valoniemessä, mutta oppilaina oli vain tyttöjä.^[38]

Sotien jälkeen

1950-luvulla Valoniemessä tehtiin mittavia korjaustöitä vesijohtojen ja viemäriverkoston saamiseksi. Vuonna 1950 valmistunut uusi laki kansanopistojen valtionavusta oli parantanut niiden toimintaedellytyksiä tuntuvasti. ^[39]

Sotien jälkeen yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset elinkeinorakenteessa ja koulutusmahdollisuuksissa suuntasivat kansanopistojen toiminnan jatko-opintoihin valmistavaksi ja maaseudulta kaupunkiin muuttavan ja uusiin ammatteihin hakeutuvan nuorison siirtymävaihetta tukevaksi koulutukseksi. ^[40] Myös Itä-Karjalan kansanopisto muokkasi vähitellen opetusohjelmansa vastaamaan ajan muuttuviin tarpeisiin.^[41] Keskikoulun suorittamista varten perustettiin vuonna 1958 oma opintolinja, joka edelsi tulevaa linjajakoa.^[42] Varsinainen kansanopistokurssin rinnalle lisättiin 1960-luvulla ammattiin valmistavat ortodoksisen nuorisotyön linja ja perhehoitajalinja 1970-luvulle siirryttäessä. Englannin kieli liitettiin opetukseen v. 1969. Vuoden 1970 kansanopistoasetuksen edellyttämää opistodemokratiaa ryhdyttiin toteuttamaan opistoneuvostossa, oppilaskunnassa ja henkilöstöneuvostossa.^[31]

Opiston siirryttyä Valoniemeen suurin osa opiskelijoista oli vielä pitkään laatokankarjalaisia, mutta savokarjalaisten Savonlinnan seudulta ja ympäristökunnista kotoisin olevien opiskelijoiden edustus lisääntyi koko ajan.^[33]

Opisto kotiutui uuteen sijaintiinsa ja siitä muodostui ajan mittaan kulttuurikeskus Vaahersalon asukkaille.^[43]

Opiston johtajana 36 vuotta työskennellyt Kaarlo Kuusamo jäi eläkkeelle vuonna 1955 ja siirtyi johtamaan nuorisotyötä laatokankarjalaisten keskuudessa Kuopiossa ja jatkamaan työtään vuonna 1934 perustamansa Nuori Karjala -lehden toimittajana^[44] Samana vuonna Kuusamon kanssa aloittaneen pidetyn apulaisjohtajan (johtajatar) opettaja Hellä Pelkosen yli 20 vuotinen elämäntyö opistossa päättyi hänen kuolemaansa v. 1943. Vuosina 1945-1958 apulaisjohtajana toimi fil.kand. Helvi Kuusamo, joka myöhemmin kirjoitti Itä-Karjalan kansanopiston historian. ^[45]

Vuodesta 1972

Rehtori Maija Tenojoen (vuoteen 1976 Panula)^[46] astuessa virkaansa v. 1972 opistolla alkoi uudistumisen ja vakiintumisen aika. Rakennuksia kunnostettiin ja opetuksen sisältöä uudistettiin suuntautumalla hoitoalan ammatilliseen koulutukseen ja peruskouluopetukseen. Lyhytkurssitoimintaa laajennettiin ja kesätoimintaa täydennettiin majoitus- ja täysihoitopalveluilla.^[47] Tiedotusta ja yhteistyötä viranomaisten sekä muiden alueen oppilaitosten ja yhteisöjen kanssa kehitettin voimakkaasti. Tämän ulospäinsuuntautumisen seurauksena opiskelijamäärät lähtivät nousuun ja velat saatiin maksettua.^[48] Tenojoen ponnistelujen tuloksena Potkusalmeen saatiin v. 1985 Harjavallasta riippusilta korvaamaan liikennettä hidastava lossiyhteys.^[48][49] Uusi opistorakennus valmistui vuonna 1990.

Sittemmin opiston antama koulutus, kurssitarjonta ja muu toiminta on edelleen monipuolistunut ja kehittynyt kaikenikäisten viiteryhmien muuttuviin tarpeisiin vastaten^[50][51] ja houkutellut opiskelijoita eri puolilta maailmaa. Opiston myönteinen vaikutus näkyy koko Savonlinnan alueella.^[52]

Lähteet

Aiheesta muualla

• Itä-Karjalan Kansanopiston verkkosivusto
• Helvi Kuusamo-Ojamo: Laatokan Karjalasta Punkaharjulle. Itä-Karjalan Kansanopiston 75-vuotisjuhlakirja. Savonlinna 1981.